Kiitollinen saa olla

Kiitollinen pitää olla

Roska
pannaan roskiin.
Tämä roska
on asetettu nurkkaan.
Näkymättömiin mutta nähtäväksi.
Katseet väistävät.

Joskus
se otetaan esille.
Hämmästelevät: onhan se sentään,
voi sentään, voiko se olla.
Hymähtävät, nauravat.

Roska
häpeää, syystäkin häpeää:
ovathan ne sentään, ovat
ystävällisiä, eivät potki,
eivät lyö.
Kiitollinen pitää olla.

Eevali Kontion runokokoelmasta Piikkilankahäkki

 

Kaikki maailman asiat ja tapahtumat ja arjen kohtaamiset eivät ole kirjoitettavissa lakiin. Miten huolehdimme meille tärkeistä ihmisistä, meille tuntemattomista ihmisistä, meille raskaista ihmisistä, meille hankalista ihmisistä, sairaista ja vanhoista ihmisistä ja aivan kaikista ihmisistä?

Puhumme mitoituksista sairaaloissa, hoivakodeissa, sosiaalityössä, kouluissa, keittiöissä, varhaiskasvatuksessa, terveyskeskuksissa, ja ylipäätään kaikissa paikoissa, jotka ovat julkisesti rahoitettuja. Aika harvoin tekijöiltä on kuitenkaan kysytty ymmärtäen, sisäistäen ja toimien, että mitkä ovat ne resurssit, jotka tarvitsette voidaksenne antaa itsestänne sen kauniin ja parhaan panoksen toisten auttamiseksi ja sitten kaivella voimavarat jostain missä niitä ei niin paljon tarvita kuin ihmisten luona.

Turvallisuutta, iloa, naurua, oikeutta, kokeilua, jakamista, rakkautta, kohtaamisia, keskustelua, ohjaamista, valvomista, rinnalla kulkijoita, innostusta, tutkimista, soveltamista, arvostusta ja kaikkia hyviä asioita tarvitsemme enemmän.

Tuo Eevalin koskettava runo muistuttaa minua eriskummallisesta asiasta. Kovinta ääntä täällä pitävät ne, jotka vihaavat. Siis vihaavat ääneen. Mitä kaikkea he vihaavatkaan. Maahanmuuttajia, juoppoja, sairaita, avun tarvitsijoita, mielenterveysongelmaisia, työttömiä, vankeja, eksyneitä, naapureita, koirien omistajia, ihan vaan ohikulkijoita, turisteja, autoilijoita, pyöräilijöitä… Hiljaa ovat ne, jotka tukea saavat. Hiljaa ovat ne, jotka tarpeissaan nojautuvat muiden apuun. Hiljaa ovat ne, jotka tuntevat nahoissaan epäonnistuneensa. Hiljaa ovat nöyrät suomalaiset suruineen ja ilonpilkahduksineen. Hiljaa ovat jo mielensä menettäneet. Hiljaa ovat ne, joilta puuttuu liikaa. Näytille kyllä pääsevät ajoittain.

Hiljaisten ja vaatimattomien, tyytyvien ääreen meidän pitää rientää. Heidät on löydettävä ja aktiivisesti tarjottava kaikki lakien ja asetusten määrittelemät tuet ja tukimuodot. Ei se ole loistava, joka löytää sen joka huutaa, vaan se on hyvä, joka löytää hiljaisen. Auttaakseen. Kaikin mahdollisin keinoin. Jotta saa olla kiitollinen.

-Ville

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *